Turskan sukulaisiin kuuluva made on aika outo otus monille kalastajille, sillä virveliin, perhoon, vetouistimeen tai mato-onkeen sellainen nappaa aniharvoin. Tavallaan harmi, sillä kyseessä on herkullinen ruokakala, joka vieläpä kasvaa kutkuttavan kookkaaksi, jopa lähemmäs kymmenen kilon painoiseksi.
Varmin ja melkeinpä ainoa varteenotettava konsti vapamiehelle päästä tekemään tuttavuutta matikoiden kanssa on pilkkiminen. Mateen narraaminen on aivan omanlaistaan touhua, johon ryhdyttäessä kannattaa unohtaa kaikki aikaisemmin pilkkimisestä oppimansa. Tai ei ihan kaikkia, sillä reikä pitää saada jäähän tässäkin lajissa, ja mieluiten ottipaikalle. Muut mademetkut ovatkin ahvenen nykyttäjälle outoja.
Talviyön pilkkisaalis
Madetta on pilkitty perinteisesti lähes pelkästään sen kutuajan tienoilla tammi-helmikuussa. Etelän vesillä kutu saattaa tapahtua jo tammikuun lopulla tai yleisemmin helmikuun alkupuolella, pohjoisempana hiukan myöhemmin. Myös vierekkäisissä vesissä saattaa kutuaikojen välillä olla selviä eroja.
Made kutee mieluiten noin 1-3 metrin syvyydessä kovilla savi-, hiekka- tai kivikkopohjilla. Kutupaikat ovat usein rantojen tuntumassa ruovikon kyljessä, lahdissa tai selkäkarien reunoilla. Myös jokien suut, salmet ja muut virtapaikat kiinnostavat limamikkoa lisääntymisaikana, joten jään mahdollinen huteruus kannattaa ottaa huomioon.
Itse kutu menee ohitse muutamassa päivässä. Mateita voi saada viikkotolkulla aikaisemminkin kutualueen lähistöltä. Emokalat nimittäin saapuvat kutumatalikoilleen hyvissä ajoin paikkoja katsastamaan ja ovat kiinnostuneita pilkkijän tarjouksista tällöinkin. Ensimmäiset tunnustelureissut mademestoille kannattaa tehdä jo vuodenvaihteen tienoilla.
Tavallista pilkinliottajaa saattaa kummastuttaa, että silloin kun ahvenen nykyttelijät pistävät päiväänsä pakettiin, mademiehet ja -naiset vasta lompsivat kohti salaisia apajiaan. Madetta ei nimittäin yleensä pilkitä päivänvalossa, vaan homma alkaa vasta auringon laskettua mailleen. Pelipaikoille toki kannattaa marssia jo hyvissä ajoin illan kajossa ja tehdä reikiä valmiiksi.
Kellonajoiksi muutettuna mateen paras ottiaika ajoittuu useimmilla vesillä kello 18 ja 22 välille, jolloin siis tammi-helmikuussa vallitsee umpipimeys – mitä nyt kuu, tähdet ja ympäristön hajavalot hiukan maisemaa valaisevat. Mutta jos sisua pimeässä nököttämiseen riittää, kaloja voi saada läpi yönkin, aina aamun valkenemiseen saakka.
Karkeat välineet
Jos ei itse kalakaan ulkonäön uljaudella hurmaa, niin esteetikon kauneudentajua eivät hivele myöskään mateen pyynnissä käytettävät työkalut.
Aloittakaamme madevavoista. Yksinkertaisimmillaan madeonki on 25-30 sentin mittainen, kummastakin päästä lovettu puukapula, jonka ympärille on kiedottu kymmenkunta metriä todella paksua kuitusiimaa. Myös niin sanottu kalastajalanka tai perhokalastajien pohjasiimana käyttämä dacron-kuitu käyvät tarkoitukseen.
Vavan ideana on antaa eväät mahdollisimman tehokkaaseen vastaiskuun ja kunnon tuntumaan siiman päähän. Ylijäreä siima ei ainakaan katkea ja on helpompi pitää sotkuvapaana pimeässä, pilkin “uintiinhan“ sillä ei ole mitään vaikutusta.
Jos haluat hifistellä, rakenna vapa, jossa on kunnollinen kahva estämässä onkea kirpoamasta kädestä ison iskiessä. Kapulaonki nimittäin karkaa rukkasesta aika herkästi!
Kalastuslaki kieltää 1.1.2015 alkaen rokastamisen eli kalan ulkopuolelta tartuttamisen koukkuihin myös mateen pyynnissä. Uuden lain myötä vanhat ryöstäjäpilkit ja madeharat voit siirtää muistojen joukkoon.
Made on ahne petokala joka käy ahnaasti syöttiin kiinni lukuun ottamatta kudun kiihkeintä hetkeä. Osa mateen pilkkijöistä on jo aiemminkin käyttänyt syötillä varustettua mademorria.
Kevyttä keskustelua voidaan käydä morrin tai yleensä madepilkin väristä tai sen puutteesta. Jos jotain meikkiä on ehostuksessa käytetty, niin sitten valkoista. Madehan ei yön pimeydessä värejä paljon arvostele.
Ruotsissa käytetään madepilkillä syöttikalaa sekä syöttikalan ja isokokoisen lusikkamaisen pilkin yhdistelmää. Lusikka tekee veteen paineaaltoja ja syötti levittää tuoksua. Myös erilaisia räminäkammiolla varustettuja vieheitä voi kokeilla.
Syöttinä hyviä ovat vaikkapa pienet ahvenet, särjet, kiisket ja vahvan hajuiset kuoreet. Syötin on syytä olla tuore, jolloin se levittää houkuttelevaa hajua kutsuen mateet ruokapöytään.
Madepilkkijä tarvitsee vähintään kuuden tuuman kairan. Kairan laatuun kannattaa panostaa ja Suomessa tehdäänkin maailman parhaat Mora Ice- ja Rapala UR -jääkairat. Koska reiät ovat kooltaan suhteellisen suuria, helpointa on käyttää polttomoottorilla tai akkuvääntimellä varustettua kairaa jolloin reikiä tulee tehtyä enemmän ja kalastus on tehokkaampaa, varsinkin jos mateita joutuu etsimään laajemmalta alueelta.
Mukavuutta pimeään, kylmään ja tuiskuun tuo kalastusteltta. Se suojaa tuulelta ja on yllättävän lämmin. Rapala Sherpa -teltan pystyttää minuutissa ja kasaaminen vie toisen minuutin. Avopohjaisesta pilkkiteltasta voi luonnollisesti pilkkiä, mutta se toimii myös erinomaisena tukikohtana eväiden syöntiin ja varusteiden säilyttämiseen. Mikäli pakkasmittari näyttää huomattavan alhaisia lämpötiloja, teltan lämpötilaa voi nostatella lämmittimellä.
Ahkio helpottaa välineistön kuljettamista jäällä ja se suojaa myös autoa sulavalta lumelta, kun varusteet nostetaan ahkiossa auton kyytiin. Parhaisiin ahkioihin saa myös lisävarusteita, joilla ahkion voi ”tuunata” omaan käyttöönsä sopivaksi.
Isomman mateen nostamiseen ruokakalan tavoittelijan kannattaa varata nostokoukku käden ulottuville. Jäänaskalit on halpa ja välttämätön henkivakuutus jäillä liikkujalle.
Otsalamppua ei kannata polttaa kuin tarpeen vaatiessa eli esimerkiksi siimasotkuja selvitellessä tai avannon reunaan tarttunutta pilkkiä irrotettaessa. Kun silmät tottuvat pimeään, talviyössäkin näkee toimia yllättävän hyvin.
Pilkkitekniikkaa
Mademorri lasketaan pohjalle ja nostelemalla sitä taajalla frekvenssillä (esimerkiksi kaksi nostoa sekunnissa) muutaman sentin verran irti pohjasta. Jokaisen noston jälkeen morri tömäytetään takaisin pohjalle, jolla aikaansaadaan mateen mielenkiintoa herättävää tanssimusiikkia. Toivottavasti hääväki säntää sankoin joukoin parketille ja siiman päässä alkaa tapahtua.
Painotettua syöttiä tai pilkki-syötti-viritystä puolestaan liikutellaan pohjan tuntumassa rytmikkäästi, välillä taukoja pitäen.
Lajille ominaista on, että jotkut reiät antavat kalaa hyvin, mutta toiset aivan vieressäkin olevat tuskin mitään. Ilmiötä selitetään hieman mystisillä madepoluilla, joita pitkin kalojen uskotaan liikkuvan. Jos reikä osuu onnella tällaisen polun päälle, saalista suoltuu.
Matikan lähentelyä ei ole aina helppo huomata, sillä vapakäteen saattaa välittyä vain jonkinlaista epämääräistä painon tunnetta tai muuta räpellystä. Suhteellisen harvoin kala iskee niin, että vapa on lentää kädestä.
Tavallisimmat saalismatikat ovat kooltaan muutaman sadan gramman painoisia, mutta joillakin vesillä 1-2-kiloisia saadaan yleisesti. 3-5 kiloa on jo varsin harvinainen painoluokka, ja yli vitosen kalaa voi jo useimmilla vesillä pitää kerran elämässä -saaliina. Mateen Suomenennätystä vapasarjassa pitää hallussaan tällä hetkellä Veijo Lappalaisen Uljuan tekoaltaalta haraama 8,04-kiloinen.
Jotta kalasta saadaan kelpo evästä keittiöön, pitää se muiden turskakalojen tavoin muistaa verestää välittömästi. Loppu onkin kotikokin ammattitaidosta kiinni. Esimerkiksi keittokalana made on suorastaan kuuluisa.
Jari Tuiskunen